Margaret Thatcher (Meryl Streep), Iso-Britannian entinen pääministeri, viettää vanhuuspäiviään edelleen hyvin vartioituna, vaikka hän toisinaan pääseekin livahtamaan vartijoiltaan käydäkseen lähikaupassa. Hänen miehensä Denis (Jim Broadbent) on kuollut vuosia sitten, mutta edelleen hän pitää miehensä tavaroita kaapeissaan, minkä lisäksi hän näkee miehensä jatkuvasti ympärillään. Hänen ympärillään häärää myös palvelusväkeä, mutta kun hän jää yksin, hän palaa muistoissaan pääministeriaikoihinsa, vaikka hänen alkutaival olikin varsin kuoppainen, sillä kukaan ei tahtonut ottaa tätä naista turhan vakavasti, missä he tekivät lopulta suuren virheen...

Kuulun siihen ikäpolveen, joka ei koskaan pienenä tullut kiinnittäneeksi huomiota Margaret Thatcheriin ja itse asiassa ensimmäinen britti-pääministeri, jonka opin tuntemaan, oli Tony Blair. Silti olen odottanut tätä elokuvaa ihan kiitettävän tovin ja ehdinpä viime keväänä jo salaa toivoa, että elokuva ehtisi Sodankylän elokuvajuhlille ja toisi mukanaan Meryl Streepin, mutta... ei sitten! Meryl Streephän se totta kai oli pääsyy siihen, miksi olin tämän halunnut nähdä. Odottelussa ei kuitenkaan ollut kyse sellaisesta valtavasta hypetysodottamisesta, niin kuin oli aikoinaan esimerkiksi Inceptionin kohdalla, vaan pitkä odotus johtui enemmänkin siitä, että siitä nyt oli vain sattunut tihkumaan tietoja jo kovin varhaisessa vaiheessa. No, odotus pääosin palkittiin, sillä oRautarouva oli mielestäni varsin hyvä elokuva.

En tosiaan Thatcherista juuri mitään tiennyt, mitä nyt sen, että hän oli verrattain ristiriitainen hahmo, joten siksikin lähdin katsomaan tätä varsin kiinnostuneena. Leffa alkaa nykypäivästä, jossa näytetään dementoitunutta Thatcheria kodissaan ja vähän sen ulkopuolellakin ja mukana seilasi myös Denis, johon liittyi pienenpieni yllätyskin tässä nykyajassa. Vähitellen sitten siirrytään niihin muisteloihin, jotka alkavat toisesta maailmansodasta ja jatkuvat sitten Thatcherin pyrkimisestä mukaan politiikkaan. Toisin kuin ehkä olisin toivonut, pelkästään takaumissa ei kuitenkaan vietetä aikaa, vaan vähän väliä siirrytään takaisin nykyaikaan, jossa välillä Thatcher juttelee miehelleen ja välillä muistelee asioita itsekseen, mutta toisaalta sitten nämä nykyisyyden kuvaukset toivat ainakin vähän lisää tietoa Thatcherin sielunmaisemasta, joten siinä mielessä ne puolustivat paikkaansa. Mielenkiintoisinta antia elokuva tarjosi kuitenkin näissä takaumissa, joiden aikana nähdään Thatcher kipuamassa ylöspäin niin sanotusti miesten hallitsemalla politiikan kentällä (tätäkin oli kyllä liioiteltu) ja kun Thatcher lopulta sinne huipulle pääsee, niin sinnekin mahtuu monituisia kiinnostavia ja jopa yllättäviäkin hetkiä. Näiden muisteluiden päätös johti nykyajassa ehkä turhaan sentimentalisuuteen, mutta kiitos oivan näyttelijätyön sekään ei liiemmin häirinnyt. Streep oli maskeerattu niin Thatcherin näköiseksi kuin olla ja voi, enkä siten ihmettelekään, että elokuvan maskeeraus on ehdolla parhaan Oscarin saajaksi ja epäilenpä, että hyvin toteutettu maskeeraus olikin syynä siihen, että vanhaa Thatcheria näytettiin näinkin paljon.

Voi johtua nuoresta iästäni eli siitä, etten Thatcheria muista, että pidin elokuvaa varsin kiinnostavana, sillä elokuva tarjosi minusta oivan kurkistusreiän Thatcherin uraan ja lisäksi koko elokuvassa oli hienoa se, että se kertoi todellisesta henkilöstä, joka ei kuitenkaan ollut vain kaikkien rakastama sankari, vaan toimillaan vahvojakin tunteita puoleen ja toiseen herättänyt pääministeri. Kuitenkin elokuva oli sen verran sirpaleinen, enkä nyt tarkoita nykyajan ja menneisyyden välillä hyppimistä, että pystyn hyvin kuvittelemaan, että Thatcherin aikaa seuranneet eivät tästä elokuvasta niin paljon saa irti. Thatcherin ura päivänpolitiikassa oli kuitenkin sen verran pitkä, että nyt tunnuttiin raapaisemaan vain pintaa ja ottamaan mukaan tapahtumia ja kriisejä sieltä täältä, eikä suinkaan käymään Thatcherin uraa kattavasti läpi. Tästä pääsenkin sitten siihen ainoaan todelliseen isoon miinukseen, jota en usein sano: elokuva oli ihan liian lyhyt. Sinänsä toki näitä dementoituneen Thatcherin kohtauksia olisi voitu vähentää, mutta sillä nyt ei ollut niin väliä, kunhan nyt Thatcherin poliittista uraa olisi näytetty tyyliin vähintään puoli tuntia enemmän ja miksei ehkä kauemminkin. En vain saata uskoa, että tässä elokuvassa tarjottiin kaikki kiinnostavat hetket Thatcherin elämästä ja urasta pääministerinä.

Elokuvan jälkeen rupesin pohtimaan, että olisinko mennyt katsomaan sen, jos siinä ei olisi ollut Meryl Streepiä pääosassa ja sen verran minäkin olen kiinnostunut historiallisista hahmoista, että olisin ihan hyvin saattanutkin niin tehdä, joskin en jaksa uskoa, että ilman Streepin kaltaista tähteä elokuvaa olisi saatu teattereihin asti ainakaan täällä Porissa. En tietenkään olisi innostunut elokuvasta etukäteen niin valtavasti ilman Streepiä, mutta jos elokuva olisi saanut yhtään samankaltaisia arvioita kuin mitä nyt oli ilmeisesti saanut, niin varmasti olisin ollut tarpeeksi utelias näkemään myös tämän elokuvan.

Nii-in... jos sitten siirtyisi siihen pääasiaan eli Meryl Streepiin. Ette varmaan usko tätä, mutta hän tekee mielestäni aivan loistavan roolityön Margaret Thatcherina. Tosin vasta jälkikäteen vertailin Streepin Thatcheria ja aitoa Thatcheria toisiinsa ja yhdennäköisyys oli musertava, mutta jo se, että Streep ei näyttänyt elokuvan aikana tippakaan Meryl Streepiltä vaan ihan joltain toiselta henkilöltä, teki hänestä aivan mahtavan. Toki iso kiitos kuuluu maskeeraajille, mutta oli Streepilläkin oma osansa muutoksessa. Kun vanha Thatcher tuli ensimmäistä kertaa ruutuun, niin suorastaan hämmästyin, että oliko kuvan nainen tosiaankin Streep itse. Streep oli lisäksi mitä ilmeisimmin omaksunut Thatcherin puhetyylin hienosti ja sitä oli kiva katsella. Muista näyttelijöistä positiivisesti mieleen jäi Denisiä esittänyt Jim Broadbent sekä Thatcherin tytärtä Carolia näytellyt Olivia Colman, vaikka olihan tämä niin vahvasti yhden näyttelijän elokuva.

Pisteitä: 4/5

PS. Oli muuten aivan luokaton suomenkielinen tekstitys elokuvassa. Hirveästi kirjoitusvirheitä ja sanoja jätettiin rivien lopusta pois ja lauseet jäivät siten kesken, vaikka piste lopussa olisikin ollut. Sapiskaa suomentajalle!

Seuraavana arvosteluvuorossa: Saapasjalkakissa

Mohandas Gandhi eli Mahatma Gandhi (Ben Kingsley) ammutaan. Hän ei ollut mikään valtionpäämies, mutta siitä huolimatta sadattuhannet intialaiset osallistuivat hautajaisiin, kuten myös monien maiden johtajat. Gandhi oli niittänyt mainetta väkivallattomalla vastarinnalla, mikä oli johtanut lopulta Intian valtion perustamiseen ja Gandhin ajatukset saivat paljon tukijoita, mutta myös aiheutti harmaita hiuksia britti-imperiumin johtohenkilöissä. Kaikki oli kuitenkin saanut alkunsa Etelä-Afrikassa, johon Lontoossa asianajokoulutuksensa saanut Gandhi lähtee puolustamaan työläisten oikeuksia, mutta tulee ennen perille pääsyä potkituksi junasta, koska istui junan ensimmäisessä luokassa, vaikka olikin konduktöörien mukaan vääränvärinen kyseiseen luokkaan. Loppu onkin sitten historiaa...

Vielä kertaakaan en ollut ennen eilistä tätä elokuvaa kokonaan nähnyt. Joskus vuosituhannen alussa tuli piipahdettua Helsingissä siskon luona ja vuokrattiin ajankuluksi pari leffaa; minä valitsin yhden, hän toisen. Minun valitsema elokuva (Takaahaettu) ehdittiin katsoa, mutta Gandhi jäi kesken, kun se oli niin pitkä ja minun piti vielä ehtiä Raumalle lähtevään bussiin. Muistelisin ajatelleeni tuolloin, että onneksi näin, sillä teini-minäni ei millään jaksanut oikein innostua tästä elokuvasta. Aikaa niistä ajoista on kuitenkin paljon ja leffamakukin on jossain määrin muuttunut niistä päivistä, joten siksikin odotin tältä elokuvalta aika paljon, sillä jostain syystä kuvittelin elokuvan iskevän minuun paljon paremmin. No, valitettavasti näin ei käynyt, vaan tämä tyyliin kaikkien ylistämä elokuva jäi omalta osaltani melko keskinkertaiseksi ja hieman pienempikin pistemäärä oli ihan oikeasti lähellä.

Elokuva alkaa sinänsä melko kivasti, sillä vaikka elokuvassa Gandhin lapsuuteen ja koulutukseen Lontoossa viitataankin, niin kuitenkin elokuva alkaa siitä hetkestä, jolloin mitä ilmeisimmin käynnistyy tämä Gandhin todellinen halu muutoksiin. Nämä muutokset alkavat kuitenkin pienesti eli paikalliselta tasolta ja itse asiassa tämä koko Etelä-Afrikan tapahtumia kuvaava jakso kuului elokuvan mielenkiintoisimpiin, sillä sitä en muistanut. Homman nimi nimittäin oli se, että Gandhi on minulle henkilönä koulun historiantunneilta hyvin tuttu ja varsinkin nämä Gandhin Intiassa suorittamat mullistukset olivat niiltä ajoilta hyvin muistissa (kuten Gandhin kouluttautuminenkin). Niinpä minulle tuli tästä elokuvasta sellainen olo kuin olisin katsonut jotain näyteltyä historiadokumenttia, josta vain puuttui kertojaääni. Intian valtion syntyprosessi ja väkivallaton vastarinta-ajattelu oli ennestään hyvin muistissa ja suolamarssikin niin terminä kuin tapahtumana palautui mieliin heti Gandhin käynnistäessä sen. Vuosilukuja en minäkään muista, joten siksi oli vähän ikävää, että Gandhin eri vaiheet niputettiin yhteen niin, että niistä oli helppo olettaa, että ne tapahtuivat lyhyen ajan sisällä toisistaan, vaikka todellisuudessa aikaa tapahtumien välissä olisi kulunutkin vuosia; yksittäiset "muutamaa kuukautta/vuotta myöhemmin" -tekstit eivät paljon auttaneet. Lisäksi elokuva keskittyi niin vahvasti Gandhin ja "lähipiirin" vaiheiden kertomiseen, että tunnelmanluominen tuntui olleen unohdettu täysin tai en minä sellaista tahtonut elokuvasta tunnistaa. Voi olla, että tapahtumasta ja siten vuodesta toiseen mentiin niin rivakkaa vauhtia, ettei yhtäjaksoista tunnelmointia olisi voinutkaan saada aikaiseksi. Elokuva oli yli kolme tuntia pitkä, mutta siitä huolimatta aika ei sen parissa käynyt tylsäksi, joten kyllähän tätäkin ihan katsoi. Elokuva kuitenkin tuntui sisältävän nimenomaan Gandhin elämän tärkeitä tapahtumia, joiden jättäminen näin jälkikäteen ajateltuna olisi tuntunut vääryydelltä.

On ehkä ikävä sanoa näin, mutta elokuva oli mielenkiintoisimmillaan silloin, kun Gandhi ei ollut kuvissa, sillä Gandhin matkanteon sivussa tapahtui juuri niitä asioita, joista minulla ei ollut hajuakaan, kuten nämä kaikki mellakat ja esimerkiksi tämä Amritsarin verilöyly kaikessa raakuudessaankin. Niin ja oli Gandhilla kuinka ylevät aatteet, niin minua alkoi hyvin nopeasti kyllästyttää katsoa Gandhin naamaa huolimatta siitä, kuinka hyvin Ben Kingsley häntä näytteli. Gandhista tuli hyvin nopeasti sellainen itsepäinen jääräpää, jollaisena hän pysyi pitkälti koko elokuvan ajan ja jotain siinä hänen asenteessaan oli sellaista, mikä ärsytti minua suuresti, vaikka sinällään olin läpi elokuvan Gandhin puolella. Ehkä juuri tämä asenne yhdistettynä siihen tapahtumien tuntemiseen oli se seikka, miksi en sitten saanutkaan tästä leffasta ihan kaikkea irti. Ei sillä, mahtui siihen Gandhinkin tarinaan ihan mielenkiintoisiakin polkuja (eli minulle uusia asioita) kuten nämä nälkälakot ja vankilassa virumiset. Niin ja en yhtään yritä vähätellä Gandhia ja hänen tekojaan, mutta näin tv-ruudun välityksellä en vain onnistunut vaikuttumaan hänen tekojensa kuvauksesta.

Edellisen kappaleen jutuista huolimatta siitä ei pääse mihinkään, etteikö Ben Kingsley olisi ollut nappivalinta Gandhiksi. Toki joudun myöntämään, että ainakin oma käsitykseni Gandhista saattaa hyvinkin olla tämän elokuvan kuvastosta, mutta ei suinkaan kaikki ja niiden vähäisten näkemieni oikeiden arkistopätkien perusteella Kingsley on omaksunut Gandhin elkeet erittäin hyvin ellei täydellisesti. Kyllä Kingsleystä tuli jatkuvasti mieleen, että tuo voisi aivan hyvin olla se oikea Gandhi. Vaikka elokuvassa olikin näyttelijöitä pilvin pimein, niin jotenkin en onnistunut kiinnittämään suurta huomiota muihin näyttelijöihin, vaikka kaipa nekin ihan hyvää jälkeä tekivät; ei minulle tullut ainakaan mieleen ketään, joka olisi ollut roolissaan varsinaisesti huono. Martin Sheeniä en millään meinannut tunnistaa.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rautarouva

Juri (Max Ovaska) on ruipelo pelinörtti, joka on pelannut pelejä vuosikaudet ja lopulta hänen tyttöystävänsä Miakin (Niina Koponen) saa tarpeekseen. Pelikaverit, joiden kanssa Juri on pelannut monta vuotta, katoavat yhtäkkiä netin ihmeellisestä maailmasta ja Juri jää kaipaamaan niitä. Kun Juri lopulta myöntää itselleenkin, että hänellä tosiaan on ongelma, hän päättää heivata kaikki pelit mäkeen tai tarkemmin sanottuna komeroonsa. Seuraavana yönä Juri saa kuitenkin puhelun toiselta pelikaveriltaan Mordredilta aka Nikiltä (Julius Lavonen), joka pyytää Juria majoittamaan tämän, johon Juri suostuu. Niki kertoo osallistuneensa reaalimaailmassa pelattavaan peliin, jonka vuoksi hänen henkensä on vaarassa. Saatuaan tilaisuuden Juri ei malta olla kokeilematta peliä, joka yltyy koko ajan vain vaarallisemmaksi...

Minulla oli pelaajana hyvin suuret ennakkoluulot tätä elokuvaa kohtaan ja jopa niin suuret, etten voinut tehdä muuta kuin mennä katsomaan tämän. Olin valmis tuomitsemaan elokuvan tarjoaman näkemyksen pelaamisen vaikutuksista ja siinä sivussa ehkä vähän naureskelemaan ja jopa suuttumaankin turhan leimaavasta käsittelystä. Minulla oli siis varsin valmis ennakkoasenne elokuvaa kohtaan ja pidin jopa mahdollisena sitä, että en pitäisi siitä juurikaan, mutta sainkin yllättyä. No, eipä Rat King mikään huipputapaus ollut, mutta eipä se ollut myöskään ihan niin pelejä demonisoiva ainakaan omasta mielestäni, joten sitä oli loppujen lopuksi ihan kiva seurata.

Elokuvan alku ei ehkä alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä siinä nähdään Juri, kuinkas muutenkaan, pelaamassa ja nimenomaan selvästi enemmän kuin olisi terveellistä. Joutuessaan sitten kosketuksiin reaalimaailman kanssa hän ajattelee kanssakulkijoitaan kuin muina pelaajina tai pelihahmoina, mikä sinänsä ei luvannut hirveän hyvää jatkoa. Ehkä ironista, mutta elokuva kuitenkin muuttui parempaan suuntaan siinä vaiheessa, kun Niki tuli kuvioihin ja Juri pääsi tämän uuden pelin kimppuun. Minä kun uskoin jo heti alussa Nikin varoituksia ja niinpä tiesin sen pelin etenevän jatkuvasti vaarallisempaan suuntaan, joten sen turvin elokuvasta tuli melko jännittävää seurata, vaikka tämän pelin ensitasot eivät sinänsä mitään erikoista tarjonnutkaan, mutta kun se odotus siitä, mitä seuraavaksi oikein koittaisi, oli ehkä jopa vähän pelottavaa. Samalla sitten tarjotaan katsojalle pohdittavaksi sitä mahdollisuutta, että Juri ja Niki olisivat yksi ja sama henkilö ja vähän tuntui siltä, että haluttiin antaa katsojan itsensä pääteltäväksi miten asianlaita todellisuudessa on, vaikka ainakin omasta mielestäni totuus oli ihan ilmiselvä (kommenteissa voin kertoa oman näkemykseni siitä, jos joku haluaa). Pidin kyllä loppuruudusta, vaikka samankaltaiset läpät ovat pelimaailmassa melko tuttuja.

Ei elokuva silti ihan kaikilta osin nappiin mennyt, sillä minua häiritsi ainakin muutamat epäloogisuudet kovastikin ja suurimpana näistä oli tämä Nikin ryhtyminen vara-Juriksi. Elokuvassa ei paljasteta sitä, kuinka kauan Juri ja Mia olivat olleet yhdessä ennen eroa, joten sen voin vielä pitkin hampain hyväksyä, että Mia ei tunnistanut Nikiä Jurista, mutta se, että mukamas liiallisen pelaamisen johdosta oma äitikään (Outi Mäenpää) ei tunnistaisi Juria, meni jo vähän liian pitkälle. Elokuvan pelottavin henkilö ei ollut Juri eikä Niki, vaan Jurin liikunnanopettaja Salo (Janne Virtanen), joka osoitti vähän turhan suurta kiinnostusta Juria kohtaan, mikä näkyi varsinkin loppuhetkillä, jolloin Salo jää stalkkaamaan Jurin/Nikin liikkeitä näiden talon luokse. Epäuskottavaa? Kyllä, mutta samalla jotenkin karmivaa. Niin ja tämä lopullisen tason muiden osatekijöiden ennakoimisen helppous oli sekin vähän ärsyttävää; ihan kuin olisi ollut etukäteen tiedossa, mihin kaikki ihmiset jäisivät seisomaan.

Mitä tulee elokuvan tarjoamaan kuvaan pelaamisesta, niin kyllä, ehkä sellaista pientä demonisoinnin makua oli ilmassa, mutta ei tosiaan niin pahaa kuin mitä olin olettanut; niin ja missä elokuvissa ei nyt vähän kärjistettäisi asioita. Nikin taustoista ei saatu juuri mitään tietoa, mutta Jurilla tuntui itselläänkin olevan vähän muitakin ongelmia, eikä elokuva painottanut mielestäni sitä vaihtoehtoa, että kaikki Jurin ongelmat johtuisivat nimenomaan ja vain pelaamisesta, vaan taustalla saattoi olla myös muita mielenterveydellisiä häiriöitä. Niin ja ihan pahimmasta päästä ei Jurikaan voinut olla, jos hän oli jossain vaiheessa onnistunut itselleen tyttöystävänkin hommaamaan ja... yrittipä Juri sentään jonkinlaista sosiaalista elämää viettää huoneensa ulkopuolellakin. Pelaamisen määrään suhteutettuna Juri oli kyllä aika menetetty tapaus, mutta varsinkin elokuvan loppuvaiheessa se pelaaminen oli enemmänkin selviytymiskamppailua kuin varsinaista peliä.

Pääosanesittäjät olivat molemmat Aamu-TV:n Tähtihetken haastattelussa ja jo siinä pistin merkille kaksikon samannäköisyyden ja ilmeisesti tätä yhtäläisyyttä oli haluttukin, sillä paikoin Julius Lavosta ja Max Ovaskaa ei erottanut toisistaan mitenkään. Yhdessä vaiheessa elokuvaa jo pelkäsin, että elokuva tarkoituksella sekoittaa hahmot toisistaan, mutta näin ei sitten käynytkään. Lavonen teki ihan hyvän, joskin stereotyyppisen suorituksen mahdollisimman syvälle vajonneesta pelinörtistä, eikä Ovaskakaan paljon huonompi ollut. En tajua, miksi elokuviin otetaan Outi Mäenpään kaltaisia valovoimaisia näyttelijöitä ja sitten jätetään heidät lähes statistin rooliin. Mäenpäätä olisn siis halunnut nähdä selvästi enemmän. Janne Virtanen nyt oli sama vanha itsensä.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Gandhi

Stephen Meyers (Ryan Gosling) toimii lehdistösihteerinä demokraattien toisen kärkiehdokkaan Mike Morrisin (George Clooney) kampanjassa demokraattien esivaaleissa. Meyers, Morris ja kampanjapäällikkö Paul Zara (Philip Seymour Hoffman) muodostavat voimakolmikon, jonka tarkoituksena on saada Morris demokraattien presidenttiehdokkaaksi. Kampanjoinnin yhteydessä Meyers tutustuu kampanja-avustaja Mollyyn (Evan Rachel Wood), jonka kanssa heillä alkaa seksisuhde. Kilpailevan ehdokkaan senaattori Pullmanin (Michael Mantell) tukijoukot pitävät Morrisia todellisena uhkana, minkä vuoksi Pullmanin kampanjapäällikkö Tom Duffy (Paul Giamatti) pyytääkin Meyersia joukkoihinsa. He tapaavat, jolloin Meyers kieltäytyy loikkaamasta Pullmanin kelkkaan, mutta tapaamisella tulee olemaan lopulta suurta vaikutusta Meyersin uraan...

Eilistä arvostelua kirjoittaessani en ollut vielä varma, lähdenkö lainkaan leffateatteriin illalla ja vieläpä alkuillasta, sillä kirjoitushetkellä minua väsytti tavallista enemmän, mutta illan tullen huomasin olevani sen verran virkeä, että lähtöä ei tarvinnut miettiä. Vaalit ovat niin meillä kuin Yhdysvalloissa ajankohtaiset, joten siinä mielessä tämän elokuvan (Suomen) ensi-ilta osui aikalailla nappiin. En hirveästi tiennyt elokuvan sisällöstä etukäteen (vaikka luulin tietäväni), mitä nyt tiesin elokuvassa olevan Clooneyn ja Goslingin, mikä yhdistettynä siihen, että elokuva oli saanut ihan hyviä arvosteluja vähän joka puolelta, riitti katsomispäätöksen syntymiseen, vaikka pieni epäilys niskassa olikin. Pystyisikö vaaliteemainen draama pitämään minua otteessaan? Todellakin pystyi, sillä Vallan kääntöpuoli oli erittäin onnistunut tapaus ja taistelee aivan taatusti parhaista paikoista vuoden parhaita elokuvia listattaessa (vaikka onkin itse asiassa viime vuoden elokuva).

Elokuvan alussa vielä oli sellaista asetelmien hakemista eli yritin vähän tarkkailla eri päähenkilöiden keskinäisiä suhteita ja sen sellaisia, mutta ei mennyt kovinkaan kauan, kun jo huomasin elokuvan imaisseen minut täysillä mukaansa. Elokuva näyttää suomenkielisen nimensä mukaisesti sen vallan toisen puolen eli taistelun siellä kulisseissa ja tekee sen todella mielenkiintoisella ja ennen kaikkea uskottavalla tavalla. On tv-väittelyihin valmistautumista, kampanjastrategioiden miettimistä, uteliaita toimittajia, piilossa tapahtuvaa kähmintää ja vaikka mitä. Ei sinänsä kuulosta järin erikoiselta, mutta kun se vain toimii niin, että tunnelma on välillä jopa kihelmöivän jännittävä ja välillä tuntui kuin katselisi jotain tiivistunnelmaista trilleriä. Olin nähnyt elokuvan trailerin ja jotenkin siitä oli jäänyt käsitys, että Meyersista tulee Morrisin vastapeluri, mutta näin ei tapahtunutkaan, mikä lisäsi muutenkin jo paljon käänteitä sisältäneen elokuvan tarjoamia yllätyksiä. Ehkä jossain määrin sorruttiin vähän turhan perinteisiin ratkaisuihin (esim. tapaus Molly), mutta kun näistäkin asioista seurasi normaalista kaavasta poikkeavia juonipolkuja, niin ne oli melko helppo antaa anteeksi. Vaikka alussa ei voinutkaan olla asiasta täysin varma, niin kun elokuva oli ohi, huomasi, että siinä ei juurikaan turhaa sisältöä ollut, vaan kaikilla tapahtumilla oli ainakin jossain määrin merkitystä. Elokuvan yllätyksellisestä tarinankerronnasta johtuen ei voinut olla oikein missään vaiheessa varma, miten elokuvassa lopulta tulisi käymään ja niinpä elokuva oli loppuun asti oikein onnistunut. Alexandre Desplatin säveltämä musiikki toimi hienona tunnelmanluojana pitkin elokuvaa ja lopputekstienkin ajaksi piti jäädä saliin kuuntelemaan sitä musiikkia.

Olen hehkuttanut Ryan Goslingia aiemminkin muun muassa Movie Mondayssa ja hehkutan nyt jälleen. Anteeksi! En vain tajua sitä, miten Gosling tekee sen. Siis olemaan niin vakuuttava niin vähillä eleillä. Gosling ei ilmeiltään näyttänyt paljonkaan erilaiselta ollessaan esimerkiksi rauhallinen tai kostonhimon vallassa, mutta silti hänestä ei vain nähnyt selvästi sitä, millä mielellä hän oli, vaan onnistui olemaan siinä hommassa vieläpä erittäin uskottava. Taidan olla rakastunut! Olen pitänyt varsinkin vanhempaa George Clooneya erittäin karismaattisena henkilönä ja sellainen hän on tässäkin osassa, mutta ei hänkään pääse samalle tasolle karisman suhteen kuin Gosling. Myös Clooney teki kuitenkin vakuuttavaa jälkeä. Philip Seymour Hoffman oli hänkin ihan hyvä tekemättä taaskaan mitään kunnon vaikutusta. Mukana menossa: Paul Giamatti (Sideways, Truman Show), Evan Rachel Wood (True Blood), Marisa Tomei (Hullu hölmö rakkaus), Max Minghella (The Darkest Hour) ja Gregory Itzin (24).

Pisteitä: 4,5/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Rat King

Juuri kihloihin mennyt Ethan Hunt (Tom Cruise) on lopettanut varsinaiset agenttitouhut ja toimii sen sijaan agenttien kouluttajana. Kun yksi hänen entisistä oppilaista Lindsey Farris (Keri Russell) on etsintäkuulutetun asekauppias Owen Davianin (Philip Seymour Hoffman) joukkojen vankina, hän lähtee kuitenkin vielä kerran kentälle ja pelastamaan Farrisia Berliinistä. He saavat kyllä Farrisin pelastettua, mutta pian pelastumisen jälkeen Farrisin päähän istutettu räjähde laukeaa ja Farris kuolee. Hunt ei aio jättää asiaa siihen, vaan hän ja hänen tiiminsä lähtee omin päin Davianin perään, mutta siinä hommassa Hunt ei aseta vaaraan vain itseään, vaan myöskin kihlattunsa Julian (Michelle Monaghan)...

Uuden Mission: Impossible -leffan ensi-ilta koittaa ensi viikolla, mutta koska tämä kolmas osa tuli juuri nyt katseluvuoroon, niin katsoinpa nämä ensimmäiset M:I-leffat jo nyt viikonlopun aikana. Näistä ensimmäinen oli edelleen oikein hyvä agenttitrilleri, vaikka muistinkin tapahtumat ja toinenkin maistui melko hyvin ja itse asiassa ihan hitusen paremmin kuin edellisellä kerralla. Tästä kolmannesta mulla ei oikeastaan ollut juuri minkäänlaisia muistikuvia, enkä edes muistanut, miten paljon olin tästä edellisellä kerralla pitänyt, eikä niitä muistikuvia hirveästi tullut myöskään elokuvan aikana, mutta eihän tämä kolmas osa ollut missään nimessä edellisten veroinen. Itse asiassa odottelin kahden ensimmäisen osan perusteella siitä neljännestäkin osasta ihan positiivista tapausta, mutta tämä kolmas osa laittoi kyllä pieniä epäilyksiä ilmaan. Vaarallinen tehtävä 3 kun oli melko vaatimaton tusinatoiminta.

Jos ei legendaarista ja edelleen todella tykkiä kamaa olevaa tunnusmusiikkia lasketa, niin elokuvaa ei välttämättä olisi uskonut lainkaan olevan nimenomaan Mission Impossible -leffa. Toki Ethan Hunt on tuttu hahmo niin kuin Ving Rhamesin esittämä Lutherkin, mutta elokuva ei olisi paljon kärsinyt suuntaan tai toiseen, jos Huntin ja Lutherin hahmojen nimet olisi muutettu toisiksi. Käytännössä elokuva on vain sellainen toimintarämistely, jossa IMF-tiimi seikkailee Huntin johdolla maasta toiseen näennäisesti ollen jonkin tietyn jutun perässä ja tietenkin mukaan kuuluu moneen kertaan nähty myyräjahti, jossa ei ollut edes mitään yllättävää. Ei sillä, olihan mukana sellaista pikkunäppärää kikkailua, mikä kuuluu osana juuri näihin leffoihin, kuten pilvenpiirtäjästä toiseen hyppiminen ja naamioilla leikkiminen ja mukana olikin ihan näyttäviä stuntteja, mutta kokonaisuus jäi kuitenkin hieman miinukselle. En yhtään kiellä sitä, etteikö Abrams osaisi kuvata toimintakohtauksia ja kun näin Abramsin nimen ohjaajan paikalla (en muistanut sitä), niin arvasin, että toimintajaksoja tässäkin on, mutta valitettavasti ne lukuisat toimintaosuudet oli leikattu ADHD-tekniikalla eli elokuva oli täynnä turhan nopeita leikkauksia, jotta kaikista toimintakohtauksista olisi voinut nauttia enemmän. Onneksi aina silloin tällöin taustalla soi Mission: Impossible Theme, mikä nosti sitä katselufiilistäkin aina vähäsen silleen kummasti. Sinänsä tämän tusinatoiminnan keskinkertaisuutta korosti loppuratkaisu, johon reagointi silloin aikoinaan palautui ainoana asiana elokuvaa katsoessa mieleen ja saman reaktion koin tälläkin kertaa: koko elokuvan ajan puhutaan tästä salaperäisestä Jäniksenkäpälästä (Rabbit's Foot), mutta edes lopussa sitä ei paljasteta katsojalle, vaan sitä paljastamattomuutta oikein alleviivataan lopussa. Toisaalta ilman alleviivaamista tuskin olisin muistanut koko Jäniksenkäpälän olemassaoloa siinä lopussa. Ilman Mission: Impossible Themeä tämä olisi saanut puoli pistettä heikomman arvosanan.

Tom Cruisea katsellessa en tunnistanut hänessä nimenomaan Ethan Huntia, vaan täysin satunnaisen toimintasankarin. Totta kai Hunt hymyili entiseen tapaansa paljon, mutta se jokin, mikä aiemmissa osissa vaikutti huntmaiselta, oli poissa. Tämä ei kuitenkaan tehnyt Cruisesta varsinaisesti huonoa, vaan pikemminkin hänessä näkyi sellainen perusvarma suorittaminen; noissa aiemmissa osissa hän oli jotenkin paljon eloisamman oloinen. Cruisen juoksemista oli kuitenkin jälleen todellinen ilo katsoa ja nyt sitä saatiinkin todistaa oikein kunnolla. Philip Seymour Hoffmanin olen nähnyt elokuvassa jos toisessakin, mutta siitä huolimatta hän on jäänyt itselleni pienoiseksi arvoitukseksi. Hän tekee ihan hyvää jälkeä elokuvassa jos toisessakin, mutta silti siinä äijässä on jotain, mistä en oikein saa otetta. Tässäkin Hoffman on ihan hyvä pahis ja selvästi erilainen rooli kuin millaisessa hänet yleensä olen nähnyt, mutta ei sitten sen enempää. Ving Rhameskään ei ihan samalla tavalla iskenyt kuin kahdessa aiemmassa elokuvassa, mutta silti toivon, että hän olisi siinä neljännessäkin. Mukana menossa: Laurence Fishburne (Matrix).

Pisteitä: 2,5/5

Mission: Impossible - Vaarallinen tehtävä, M:I II - Vaarallinen tehtävä II, Vaarallinen tehtävä 3, Mission: Impossible - Ghost Protocol

Seuraavana arvosteluvuorossa: Vallan kääntöpuoli / Crow / Gandhi

Tällä kertaa Movie Monday paneutuu animaatioiden maailmaan. Kyseinen maailma ei ole minulle mitenkään erityisen tuttu, mikä näkyy myös tämän blogin arvosteluissa, sillä täältä löytyy arvostelut ainoastaan viidestä animaatioelokuvasta, joista kaksi on 1001-elokuvia ja edustavat sitä perinteistä Disney-piirrosjälkeä, yksi on Shrek ja kaksi muuta edustaakin sitten tätä aikalailla nykyaikaisinta animaatiojälkeä; animaatiosarjojen arvosteluja sentään löytyy useampiakin. Ei minulla mitään animaatioita vastaan ole, mutta ei vain ole tullut liiemmin katseltua, kun nykyään on niin paljon muutakin katseltavaa. Mikään perustavaalaatua oleva vastustus ei siis ole estämässä minua ostamasta piirrettyjä/animaatioita, mutta kun menen leffakaupoille, harva animaatio on jossain muualla kuin lastenelokuvien joukossa ja ainakin lähi-Anttilassa se hyllyrivi tulee kierrettyä normaalisti vähintään yhden "korttelin" takaa. Jos niistä lukuisista kiinnostavista piirretyistä eksyisi muiden ale-elokuvien joukkoon, varmasti niitäkin tulisi otettua mukaan enemmän. Jos elokuvassa on jotain kiinnostavaa, niin aivan sama, onko se toteutettu live actionina tai animaationa, vaikka toisaalta nykyvalossa ei haittaisi, jos niissä olisi jotain aikuisiakin kiinnostavaa materiaalia. Vaan millainen onkaan se menneisyyspuoli?

En muista Topin ja Tessun tarinaa lainkaan, mutta sillä on erityinen paikka minun sydämessäni. En ole nyt lainkaan varma siitä, mikä on ensimmäinen leffateatterissa näkemäni elokuva, mutta Topi ja Tessu on ensimmäinen, jonka muistan käyneeni katsomassa. Kaiken lisäksi Topi ja Tessu on ainoa elokuva, jonka muistan nähneeni Rauman toisessa elokuvateatterissa, joka "pian" sen jälkeen menikin sitten konkurssiin, joten siksikin se on jäänyt mieleen, kuten myös se, että kävin katsomassa elokuvan siskoni kanssa. Tämän jälkeen animaatiot ainakin leffateatterien osalta jäi lyhyeen, sillä minusta tuli syystä tai toisesta jo hyvin nuorena dubbausvastainen henkilö ja koska kaikki uudet Disney-piirretyt tulivat Raumalle vain dubattuina, en koskaan oikein innostunut niistä, vaikka olisin halunnut nähdä teatterissa ainakin sellaiset elokuvat kuin Pocahontas, Notre Damen kellonsoittaja ja Herkules. Kaikki nämä elokuvat ovat edelleen näkemättä. Nyt taas ajankohtaisen  Leijonakuninkaankin taisin pakotettuna katsoa koulun tunnilla.

Totta kai joskus teinivuosina tuli sitten sekin vaihe eteen, että kaikki animaatio(elokuva)t tuntuivat jollain tapaa lapsellisilta, mutta en tiedä, onko kiittäminen Simpsoneita ja South Parkia, mutta jossain vaiheessa siitäkin vaivasta pääsin eroon. Ei minua edelleenkään kiinnosta kaikki menestysanimaatiot, mutta selvästi enemmän kuin silloin joskus. Ennen kuin lopetin elokuvien katsomisen tv:stä, sieltä tuli silloinkin vain dubatut versiot niistä piirretyistä, joten ne jäi väliin ja nykyään tosiaan tulee hankittua niin paljon elokuvia, että sinne joukkoon vain harvoin mahtuu animaatioita. Leffateatterin puolella sentään tulee niitä katseltua edes silloin tällöin ja nythän siis viimeisin näkemäni animaatio onkin Tintin seikkailut ja seuraavana vuorossa onkin luultavasti Saapasjalkakissa. Tykkään DreamWorksin animaatiojäljestä ja uusi Tinttikin oli visuaalisesti huikea, mutta kyllä haluaisin nähdä enemmänkin uusia klassisella Disney-piirrostyylillä tehtyjä elokuvia. Harmi, että se Prinsessa ja sammakko jäi silloin näkemättä.

Simin (Leila Hatami) hakee avioeroa miehestään Naderista (Peyman Moadi), joka ei suostu lähtemään Siminin kanssa ulkomaille, vaikka heille tarjoutuisi tilaisuus pitkän yrittämisen jälkeen, mutta se ei kelpaakaan avioeron syyksi. He muuttavat kuitenkin erilleen ja Naderille jää heidän tyttärensä Termeh (Sarina Farhadi) sekä Naderin isä (Ali-Asghar Shahbazi), joka alzheimerin taudin vuoksi vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Termed käy kuitenkin koulua ja Naderkin töissä, joten Nader palkkaa kodinhoitajaksi raskaana olevan Raziehin (Sareh Bayat). Työ osoittautuu lopulta raskaammaksi kuin mitä Razieh kuvitteli, mutta hän yrittää tehdä mahdollisimman hyvää työtä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Razieh sitoo Naderin isän sänkyyn lähtiessään asioille ja kun Nader saa tietää siitä, hän ei anna vain potkuja, vaan työntää varkaaksi syyttämänsä Raziehin tylysti rappukäytävään, millä on kohtalokkaat seuraukset...

Tämä elokuva pääsi yllättämään minut monella tavalla tässä ihan hiljattain. Elokuvan tullessa ensi-iltaan kiinnostuin siitä heti, sillä se ei tullut vain minulle melko eksoottisesta elokuvamaasta, vaan se myös näytti tarinansa puolesta kiinnostavalta. Elokuvan tuleminen Poriin asti oli se ensimmäinen yllätys, mikä viimeistään vie pohjan siltä valitukselta, että Poriin ei tule (juuri) mitään valtavirtaviihteen ulkopuolelta. Muut yllätykset koin sitten elokuvan jälkeen. Toinen yllätys koski sitä määrää ihmisiä, jotka on pelkästään IMDB:nkin mukaan elokuvan jo nähnyt. Tiesin tämän olleen kohtalainen festivaalimenestys, mutta palkintojen määrä tuli kanssa yllätyksenä ja niihin lukeutuu muun muassa viime viikolla jaettu parhaan ulkomaisen elokuvan Golden Globe -palkinto. Viimeisenä isona yllätyksenä tuli sitten vielä arvostelumenestys kriitikoidenkin ulkopuolella, sillä tällä hetkellä Nader ja Simin: Ero keikkuu IMDB:n Top 250 -listalla sijalla 80 lähes 30 000 äänellä. No, lupaavasta alusta huolimatta elokuva ei minuun yhtä lujaa uponnut, mutta oli kuitenkin ihan katsottava elokuva.

Elokuvan starttaava käynti avioerotuomioistuimessa oli aika hauska, sillä Naderin ja Siminin kinastelua oli hauska seurata, vaikka varsinaista humoristisuutta niissä ei ollutkaan. Ehkä suurin syy löytyi tästä avioeron hakemisen syyssä, joka oli - anteeksi nyt vain, Simin - melko naurettava. Tästä vähitellen siirrytään kuvaamaan sitten Naderin sopeutumista uuteen tilanteeseen, jossa yllätyksekseni ja ehkä vähän pettymykseksenikin Simin jäi aikalailla taka-alalle. Näytettiin ihan kiinnostavasti, kuinka Nader sopeutuu asumaan ilman vaimoaan tyttärensä Termehin suosiollisella avustuksella ja siinä sivussa pitäen huolta isästään. Samoin sitten Raziehin ensiaskeleet kodinhoitajana aiheutti pientä myötämielistä hykerrystä, kun eteen tuli Naderin isän pesettäminen ja sen suorittamiseen liittyvät uskonnolliset kysymykset. Erilaisesta kulttuurista huolimatta ne ongelmat tuntuivat jollain tapaa niin tragikoomisen aidoilta, että vaikka mitään komediaa tässä ei nähtykään, niin isän hoito aiheutti jatkuvaa hymyilyä.

Kun sitten Razieh jäi kiinni ulkona käymisestä työaikana, josta seurasi myös tämä varkaussyytös, elokuva ei lähde vain tarinallisesti uusille urille, vaan myös tarinan käsittelytapa muuttuu niin, että se vähäinen arkipäivän huumori loisti poissaolollaan elokuvan loppupuoliskolla. Tässä loppupuoliskolla oli käytännössä Raziehin sana Naderin sanaa vastaan ja vaikka minä uteliaana seurasinkin iranilaista rikostutkintatapaa, niin jotenkin tällä puoliskolla ei ollut samanlaista vetovoimaa kuin ensimmäisellä puoliskolla. Ei tämäkään puoli mitenkään tylsäksi käynyt, mutta sitä tuli seurattua lähinnä pienen uteliaisuuden kera. Tätä uteliaisuutta herätti muun muassa se, että katsojakaan ei tiennyt asioiden todellista laitaa, joten pientä jännittämistä oli siinä, että todetaanko Nader syylliseksi vai ei. Naderissa oli vikansa, mutta myös Razieh herätti paljon epäilyksiä ja lisäksi Raziehin mies Hodjat (Shahab Hosseini) herätti negaatioita heitä kohtaan, joten siksi kummankaan puolella oli hyvin vaikea olla. Vähitellen alkoi kuitenkin koko totuus paljastua, mikä ei suuria ahaa-elämyksiä tarjonnut. Tämä rikostutkintajuttu alusta loppuun oli ehkä hivenen turhan pitkä, mutta ei niin pahasti, että mielenkiinto olisi kunnolla lopahtanut. Loppuratkaisu Naderin ja Siminin perheen kohtalon osalta oli ihan jees, vaikkakaan ei tunteita herättävä.

Kuitenkin tässä loppuvaiheessa paljastui kaikkea sellaista, mikä sai minut haluamaan katsoa tämä uudemman kerran ja kiinnittämään huomiota asioihin, joihin en nyt ekalla kerralla osannut sitä kiinnittää. Esimerkiksi minua jäi vaivaamaan niiden kadonneiden rahojen kohtalo; näytettiinko niiden otto jossain välissä vai jäikö koko varkaustapaus vain katsojien pääteltäväksi? Kun en muista tähän hätään sitä rahojen viemistä näytetyn, niin se jäi hieman tulkinnanvaraiseksi, mutta hyvällä tavalla.

Näyttelijät olivat kyllä onnistuneita. Naderia näytellyt Peyman Moadi oli loistava ja ennen kaikkea uskottava, vaikka Naderilla tunteet heittelivätkin laidasta laitaan elokuvan eri vaiheissa. Myöskin Siminiä näytellyt Leila Hatami oli hyvä, vaikka harmittikin, että hän jäi pitkäksi ajaksi turhan taka-alalle, sillä hän oli hyvän näyttelemisen lisäksi kovin nättikin. Raziehia näytellyt Sareh Bayat ei ihan samalle viivalle päässyt niminäyttelijöiden kanssa, mutta ihan mukiinmenevä hänkin, kuten myös Termehiä näytellyt Sarina Farhadikin. Raziehin miestä Hodjatia näytellyt Shahab Hosseini puolestaan keskittyi olemaan vain kiukkuinen ja surullinen, joten hän ei niin vahvasti päässyt esittelemään näyttelijänlahjojaan, mutta ei hänkään sieltä epäuskottavimmista päästä ollut, vaan ennemminkin perinteisen oloinen.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Crow / Vaarallinen tehtävä III

Sheriffi Buford T. Justice (Jackie Gleason) on jäänyt eläkkeelle ja aikoo viettää eläkepäiviään Miamissa. Big Enos ja Little Enos (Patrick McCormick ja Paul Williams) kuitenkin yrittävät houkutella Justicea kisaan, jossa tämän tulisi ajaa Teksasiin tietyssä ajassa ja tulla maaliin heidän uuden kalaravintolan logon kanssa. Justice kieltäytyy julkisesta haasteesta, mutta maistettuaan hetken aikaa eläkeläisen arkea, hän pyörtää päätöksensä ja lähteekin matkaan poikansa Juniorin (Mike Henry) kanssa. Enosit ovat kuitenkin päättäneet vaikeuttaa Justicen matkaa niin paljon kuin pystyvät tehden Justicelle kaikenlaisia konnankoukkuja (sic!), mutta varmistaakseen Justicen tappion he kutsuvat apuun Snowmanin (Jerry Reed), joka astuu itsensä Banditin (Burt Reynolds) saappaisiin saadakseen ärsytettyä Justicea...

Noita kansitaiteita jonkin verran tiiraillessani - niin vähän kuin mahdollista - minussa heräsi epäilys siitä, että tämä viimeinen osa olisi Burt Reynoldsista vapaa ja lopulta tämä epäilys osoittautuikin pääasiassa oikeaan, kun elokuvan viimein pistin pyörimään. Kuitenkin jaksoin ajatella, että Reynoldsin poissaolo ei ainakaan liikaa vaikuttaisi elokuvasta tykkäämiseen, sillä periaatteessa hyvää menoa ja siten viihdettä voisi tämän elokuvasarjan puitteissa olla tarjolla ilman Reynoldsiakin, jos muuten asiat on osattu pistää kuntoon. No, eipä Konna ja koukku 3 miksikään kovin erikoiseksi tapaukseksi muodostunut, vaikka ihan hitusen enemmän pidinkin tästä kuin sarjan kakkososasta.

Alkutekstien aikana ja itse asiassa jo vähän ennen sitä tulee selville, että tämä elokuva pyörii nimenomaan Justicen ympärillä toisin kuin olin epäillyt, sillä olin ajatellut elokuvan olevan Snowmanin varaan rakennettu. Tämä oli sinänsä ihan hyvä ratkaisu, sillä näin aiemmissa osissa tavallaan pahiksen viittaa kantanut Justice saatiin hyvikseksi ja nyt pahisten roolit lankesivat Enoseille. Justicen kuivat jutut ovat sitä luokkaa, etten olisi välttämättä halunnut Justicea pääosaan, mutta rooleja vaihtamalla elokuvaan tuli kyllä pientä jännitystä lopputuloksen kannalta, sillä nyt ei voinut täysin varmasti aavistaa, kumpi isä-poika -akseli vetää pidemmän korren: Justicet vai Enosit. Snowmankin oli tavallaan vain Enosien sätkynukke, joten siksikin Snowmanin lokeroiminen hyvikseksi tai pahikseksi oli ongelmallista. Vaikka pieniä taukoja toki tässäkin elokuvassa oli ajamisen suhteen, niin nyt kuitenkin pääosin vietettiin aikaa siellä tien päällä. Ei meno tässäkään ollut mitenkään ylitsevuotavan hyvää, mutta olipahan kuitenkin lopulta se seikka, joka nosti elokuvan edellistä osaa hieman paremmaksi, vaikka ei pisteissä näykään. Kuitenkin Justicen läpät olivat ihan yhtä surkeita kuin ennenkin, eikä Enosienkaan tempauksissa juuri viihdyttävyysarvoa ollut, joten ei tämäkään mikään mukaansatempaava tapaus ollut. Varsinkin, kun Snowmankaan ei tyytynyt olemaan Snowman, vaan hänet oli pakko kirjoittaa sellaiseksi wannabe-Banditiksi, eikä se oikein istunut Snowmaniin yhtään. Tykkäsin hänestä enemmän rekkaa ajaessa. Loppuratkaisu oli tuohon pieneen jänntysmomenttiin nähden ihan kelvollinen.

Jackie Gleason oli ihan samanlainen kuin aiemmissakin osissa eli vaikka roolinsa omaksuikin omalla koomisella tavallaan, niin eipä hänen roolihahmonsa jutut taaskaan miellyttänyt yhtään. Jerry Reedistä ei ollut oikeastaan edes köyhän miehen Banditiksi, sillä hän tyytyi vain naureskelemaan siellä ratin takana, koska Snowmanista oli vaan niin maan perkeleen hienoa päästä esittämään Banditia, joten sellainen Banditin vaatima viileä asenne loisti poissaolollaan. Mike Henryä ei viitsisi taaskaan mainita, mutta kun elokuvan kärkihahmot loistivat poissaolollaan, niin sanotaan nyt sen verran, että aika perinteisen tyhmän jenkin roolin hän teki. Ajattelin elokuvaa katsellessa, että koska nämä elokuvat muistetaan nimenomaan Burt Reynoldsista, niin olisi hän voinut tehdä elokuvassa edes pienen cameo-esiintymisen ja kas, sellainen myös saatiin.

Pisteitä: 2/5

Konna ja koukku, Konna ja koukku jyrää taas, Konna ja koukku 3

Seuraavana arvosteluvuorossa: Nader ja Simin: Ero

Big Enos ja Little Enos (Pat McCormick ja Paul Williams) pyrkivät Teksasin kuvernööriksi, mutta heillä on jatkuvaa kinaa kilpailevan ehdokkaan Gaylord Justicen (Jackie Gleason) kanssa. Kun silloinen kuvernööri (John Anderson) ripittää Enoseja, Big Enos kuulee paketista, joka on tarkoitettu republikaanien puoluekokoukseen, mutta pakettia on hankala saada Miamista Teksasiin, joten parantaakseen mahdollisuuksia Enosit lähtevät Cledusin aka Snowmanin (Jerry Reed) ja Banditin (Burt Reynolds) perään, jotta Bandit ja Snowman hakisivat paketin yhdessä, mutta Banditista on tullut alkoholisti, jonka musiikkiura ei auennut ja hänen mielitiettynsä Carriekin (Sally Field) on lähtenyt tiehensä vain päätyäkseen jälleen alttarille sheriffi Buford T. Justicen (Jackie Gleason) pojan Juniorin (Mike Henry) kanssa, mutta kun kutsu käy, Carrie lähtee Banditin luo, mutta heitä Miamissa odottava paketti ei olekaan mikään helppo tapaus...

Kerroin ensimmäisen osan arvostelussa, kuinka olin viihtynyt tämän osan seurassa ja nauranut elokuvan hassunhauskoille tapahtumille nähdessäni sen joskus teininä HBO-elokuvakanavalta (joka näkyi ulkomailla ollessani) ja itse asiassa tämä osa olikin ollut minulle se ensimmäinen näkemäni Konna ja koukku -leffa. No, vuosia niistä katseluista (melko varmasti katsoin elokuvan useampaan kertaan) on kertynyt jo runsaasti, mutta en oikein jaksanut uskoa, että elokuva olisi kadottanut vetovoimansa johonkin, varsinkin kun edelleen muistin elokuvasta ainakin yhden kohtauksen, josta muistan nauttineeni. No, Konna ja koukku jyrää taas -elokuvan kohdalla valitettavasti kävi niin, ettei tämä enää juurikaan uponnut ja minun piti jopa vähän miettiä, että mitä päässäni on mahtanutkaan liikkua silloin vajaat 13 vuotta sitten.

Kuten edellinenkin, niin myös tämä elokuva aloitettiin Enos-kaksikon kanssa ja tällä kertaa kyseessä oli kilvoittelu tästä kuvernöörinpestistä. Kaksikon kanssa vietettiin ehkä hivenen turhan kauan aikaa, mutta siellä kuvernöörin toimistossa sitten alkoi elokuvan juoni selkiytyä ja vaikka olikin selvästi löysempi starttaus kuin ensimmäisessä osassa, niin silti vielä jaksoin valaa uskoa siihen, että kyllä tästä vielä kunnon elokuva saadaan. No, eipä saatu. Suurin vika elokuvassa oli ehkä Bandit, joka oli tarkoituksella vain kalpea varjo entisestä siististä Banditista jopa vielä senkin jälkeen, kun Bandit saadaan taas jaloilleen. Bandit vain ei ollut se sama mies kuin ensimmäisessä osassa, mikä näkyi myös auton ratissa, jossa hänen, Snowmanin kuin Carrienkin keskustelut olivat hyvin laimeita ja epähauskoja, vaikka jokunen valonpilkahdus silläkin puolella nähtiin.

Sitten kun lopulta päästiin taas ajamisen makuun, niin sekään ei tapahdu yhtäjaksoisesti pitkään, vaan jatkuvasti on pitkähköjä taukoja, joiden aikana niin puidaan pakettiongelmia kuin käydään vähän viihteelläkin, joiden aikana juonta viedään näennäisesti eteenpäin, mutta kun ei siinäkään ole oikein yritystä. Koko sheriffi Justice -kuvio tuntui hieman väkisinliimatulta, vaikka kuinka käsittäisi, että ilman Justicea ei koko elokuvaa välttämättä edes olisi. Lopussa koetaankin sitten kunnon romuralli, jossa ei ollut mitään järkeä, kun autot täysin summamutikassa tulivat matkansa päähän samalla kun Bandit ajeli täysin vahingoittumatta siellä täällä. Oli tosin tässäkin kohtauksessa pienet hetkensä (esim. rekkasilta), vaikka ei läheskään niin hauskaa menoa kuin silloin, kun viimeksi katselin. Kaiken kruunaa hölmö loppuratkaisu, jossa jätetään hommat vähän niin kuin hoitamatta ihan vain sillä varjolla, että saadaan Banditia vähän muutettua, mutta edelleen täysin epäcooliin suuntaan. Ei hyvä. Kun sitten leffassa soitettu kantrimusiikkia oli kantriksikin liian rauhallista, niin edes se ei tuonut elokuvaan juurikaan tunnelmaa. Oikeasti yritin saada lähinnä nostalgiasyistä tästä enemmän irti kuin mitä sain, mutta tuloksetta.

Burt Reynolds oli tavallaan oma itsensä, vaikka hänen känninäytteleminen menikin selvästi yli, mutta epäilen vahvasti, että täysin tarkoituksellisesti. Hänen hahmostaan oli tosiaan tehty sen verran tylsä, ettei mieskään päässyt loistamaan entiseen malliin. Jotenkin Jerry Reedkään ei ollut se sama Snowman kuin ekassa osassa, vaan enemmänkin jonkinasteinen karikatyyri ja siten helposti unohdettava. Sally Field sentään oli edelleen hyvässä vedossa ja nätti kuin mikä. Jackie Gleason on oma koominen itsensä useammassa roolissa, mutta hänen pääroolihahmollaan sheriffi Justicella oli, jos mahdollista, vieläkin huonommat läpät kuin ensimmäisessä osassa. Mukana menossa: John Anderson (Ihmemies MacGyver) ja Dom DeLuise (Mel Brooksin mieletön maailmanhistoria).

Pisteitä 2/5

Konna ja koukku, Konna ja koukku jyrää taas, Konna ja koukku 3

Seuraavana arvosteluvuorossa: Konna ja koukku 3

Big Enos ja Little Enos (Pat McCormick ja Paul Williams) huvittelevat antamalla rekkakuskeille haastetehtäviä, joissa kuskien pitäisi toimittaa toisesta osavaltiosta satoja laatikoita olutta halki Texasin tietyssä ajassa, jossa alkoholin kuljetus ilman asianmukaisia papereita on kiellettyä. He palkkaavat jonkinlaista legendan mainetta nauttivan Banditin (Burt Reynolds) hommaan ja yhdessä kaverinsa Cledus Snowin aka Snowmanin (Jerry Reed) kanssa ottavatkin haasteen vastaan. Snowmanin on tarkoitus ajaa rekalla halki osavaltioiden ja Banditin on tarkoitus harhauttaa poliiseja nopealla Pontiac Trans Amillaan. Ollessaan paluumatkalla Bandit nappaa kyytiinsä omista häistään karanneen Carrien (Sally Field), mikä tietää ongelmia, sillä Carrie oli menossa naimisiin sheriffi Buford T. Justicen (Jackie Gleeson) pojan (Mike Henry) kanssa ja Justice haluaa saada Carrien takaisin häihinsä...

Nyt täytyy tunnustaa, että en ole täysin varma siitä, olenko nähnyt tämän aiemmin, sillä muistan nähneeni kaksi sarjan kolmesta elokuvasta ja tiedän, että toinen niistä oli sarjan kakkososa, mutta siitä toisesta en tiedä, oliko se tämä ensimmäinen osa vai se viimeinen. Joka tapauksessa muistan nähneeni sen kakkososan ensimmäisenä, kun sitä aikoinaan HBO-elokuvakanavalta katselin ja pidin kovasti näkemästäni ja myöhemmin kyseisen kanavan ohjelmistoon tuli jompi kumpi sarjan muista osista, mikä voisi viitata siihen kolmanteen elokuvaan. Vaikka aikaakin näiden näkemisestä on kulunut runsaasti (yli 12 vuotta), niin kolmanteen osaan voisi periaatteessa viitata sekin, että muistini mukaan pidin siitä toisesta näkemästäni Konna ja koukku -elokuvasta selvästi vähemmän kuin siitä kakkososasta, kun taas nyt tämä ensimmäinen Konna ja koukku -elokuva oli ihan hauskaa katseltavaa.

Kakkososasta muistan pieniä yksityiskohtia jonkin verran, joten sen verran nytkin tiesin, että rekalla tullaan paljon ajelemaan, mutta oikeastaan kaikki muu olikin häipynyt mielestäni. Kuitenkin siis tiesin odottaa jotain komediallista road movieta ja sellainenhan tästä sitten sukeutuikin. Tarina pidettiin sinänsä verrattain simppelinä ja annettiin runsaasti tilaa takaa-ajoille ja nimenomaan takaa-ajoleffana tämä olikin varsin mainio, vaikka useimmat takaa-ajot verrattain lyhyitä olivatkin. Nekin takaa-ajot, missä sheriffi Justice ajoi Banditia kiinni, tulivat jokseenkin lyhyissä pätkissä ja siten kovin pitkäkestoisia karkuun ajoja ei nähtykään. Snowman oli ihan kivasti esillä, mutta noin yleisesti ottaen hänen ohjastamansa rekka oli lähinnä statistin roolissa kaikkien poliisien keskittyen nimenomaan Banditiin; sen rekankin ympärille olisi voinut jonkinlaista takaa-ajotilannetta muodostaa, mutta samalla ihan hyvin näinkin. Olihan Banditin meno kaiken maailman tuntemattomilla kinttupoluilla vähän turhan helpon näköistä, mutta tällaisessa elokuvassa se oli helppo antaa anteeksi.

Tykkäsin siitä, että Banditin ja Carrien välille ei mitään suurta romanssia alettu kyhätä, vaikka tunteet totta kai pikku hiljaa lämpenivätkin, vaan päähuomio oli lähes koko ajan siinä ajamisessa. Vaikka elokuvaan mahtui joitakin hauskojakin letkautuksia, niin olihan siinä myös vähän tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa eli (puoli)kuivaa dialogia, jotka melkein olisi voitu jättää poiskin, kun eipä niissä pahemmin mitään huumoria saatu aikaan; monet sheriffit Justicen kiukkuilut olivat juuri tällaisia, eikä kaikissa Banditinkaan jutuissa riittänyt oikein mielenkiintoa. Elokuva oli kuitenkin pääosin ihan viihdyttävä, mihin auttoi myöskin Snowmania esittäneen Jerry Reedin ja Bill Justisin elokuvaan tekemä kantrimusiikki ja nämä kappaleet eivät olleet vain piristäviä (olenkohan tulossa vanhaksi?), vaan myöskin niitä käytettiin oikein onnistuneesti hyväksi niissä takaa-ajokohtauksissa, mikä lisäsi niiden takaa-ajojen viihdyttävyysarvoa. Lopussakaan ei turhia jääty jarruttelemaan, vaan meno säilyi loppuun asti asti aika vauhdikkaana. Juonensa puolesta elokuva ei ollutkaan mitenkään järin erikoinen tapaus, mutta sen verran viihdyttävä tapaus kuitenkin, että tämän ottaa oikein mielellään uudestaankin katseluun, joten siksikään kolmeen pisteeseen jättäminen olisi ollut tämän elokuvan kohdalla suuri vääryys, vaikka hetken sitäkin vaihtoehtoa mietin (lähinnä noiden dialogien vuoksi).

En ole tainnut loppujen lopuksi nähdä kovinkaan monta Burt Reynoldsin elokuvaa (pari tv-sarja -esiintymistä kyllä), mutta silti minulla on hänestä nimenomaan tällainen nykyajan cowboy -mielikuva, mikä saattaa olla peruja myöskin tästä nimenomaisesta elokuvasarjasta. Tässä elokuvassa Reynolds olikin aivan elementissään ja niinpä hän sopi Banditiksi oikein mainiosti ja häntä olikin oikein vaivatonta katsella. Jerry Reed oli Banditin eräänlaisena sidekickinä ihan kiva hänkin ja teki oikein hyvää työtä tänä rennonletkeänä rekkakuskina. Sally Field, joka on yksi suosikeistani hieman vähemmän elokuvia tekevistä (eli siis esillä olevista) naisnäyttelijöistä, teki tässäkin elokuvassa oikein mukavaa työtä ja se hänen hymynsä... Muy bella! Jackie Gleason oli hahmonsa kuivista tokaisuista huolimatta ihan hauska tapaus.

Pisteitä: 3,5/5

PS. Elokuvan traileri oli kanssa ihan hauska.

Konna ja koukku, Konna ja koukku jyrää taas, Konna ja koukku 3

Seuraavana arvosteluvuorossa: Konna ja koukku jyrää taas