Lloyd ja Harry (Jim Carrey ja Jeff Daniels) ovat kaksi surkimusta, joilla tuntuu menevän yksinkertaisimmatkin työtehtävät pieleen. Lloyd on limusiinikuski, joka saa tehtäväkseen viedä Mary Swansonin lentokentälle ja Lloyd ihastuu Maryyn heti. Jätettyään Maryn kentälle Lloyd näkee, kuinka Aspeniin matkaavalta Marylta jää matkalaukku terminaaliin ja käy hakemassa laukun. Vähänpä Lloyd tietää, että laukun sisällä oli lunnasrahoja, joten kun Lloyd ja Harry lähtevät kohti Aspenia viedäkseen laukun Marylle, myös roistot seuraavat heidän perässään...

Tämä elokuva oli ensimmäinen, josta Jim Carrey tuli mieleenjäävästi bongattua ja aina näihin päiviin asti olin luullutkin, että tämä oli kyseisen henkilön läpimurtoelokuva, mutta näköjään Carrey on ollut ilmestymisvuonnaan kiireisenä ja hän ehti tähdittää samana vuonna pari muutakin menestyselokuvaa, joista kaikki kipusivat lipunmyyntitilastojen kärkeen ilmestyessään! Kuitenkaan en ole tainnut tätä elokuvaa nähnyt sitten sen tv-ensi-illan, joten uusintakatselu tulikin jo tarpeeseen. Muistikuvat eivät olleet kovinkaan ruusuiset, kun ajattelin jotain aivotonta äälilökomedian tyylistä, mutta kyllähän Nuija ja tosinuija loppujen lopuksi ihan kelpo tapaukseksi osoittautui.

Elokuva on Farrellyn veljesten ensimmäinen yhteinen tuotos (Bobbya ei tosin ollut listattu ohjaajaksi, miksi en häntä lisännyt ohjaajaksi ylhäällä, mutta IMDB:n mukaan hän on vastannut myös ohjauksesta) ja asian huomattuani asenteeni elokuvaa kohtaan muuttui hieman paremmiksi, mutta ei tämä silti ihan Farrellyn parhaiden saavutusten joukkoon pääse. Homma toimii näennäisen hyvin, mutta kunnon naurupommia ei tästä muodostunut. Lloyd ja Harry olivat ehkä sittenkin vähän turhan idiootteja, jotta olisin onnistunut nauramaan heidän tempauksilleen kunnolla. He olivat hyväntahtoisten idioottien karikatyyreja eli toisin sanoen elokuvassa toistettiin monia stereotyyppeja, mitkä eivät sinänsä onnistuneet aiheuttamaan kuin pieniä hymähdyksiä siellä täällä. Kuitenkin kaksikon road trip kohti Aspenia oli ihan viihdyttävästi kuvattu. Tämä niin sanottu hyvikset vastaan pahikset -asetelma oli hauska ehkä juuri siksi, että molemmat osapuolet olivat aika pihalla toistensa todellisista luonteista. Noin muuten tällä road tripillä tapahtui kaikkea sellaista, mitä näissä elokuvissa yleensäkin tapahtuu, eli paljon asioita, joita ei voi oikein ennakolta arvata ja siten tilanteita seuraa vähän aika neutraalein fiiliksin sellaisella "ai nyt kävi näin" -asenteella. Aspeniin saavuttuaan meno jatkuu jotakuinkin samanmoisena, vaikka esimerkiksi Lloydin ja Harryn suhtautuminen matkalaukun sisältöön olikin aika hupaisaa. Aspenissa sitten koko homma pistetäänkin pakettiin, eikä nyt mitenkään erityisen erikoisella tavalla ja loppukohtaus jatkoi niin hyvässä kuin pahassa muun elokuvan tiimoilla kuvatessaa näiden kahden järjenjuoksua.

Yksi syy, miksi elokuva oli helppo kuvitella Jim Carreyn ensimmäiseksi, oli siinä, että hänen hahmonsa oli tässä tosiaan NIIN idiootti ja siten kaikki Carreyn tutut naamanvääntelymaneeritkin tuntuivat olevan vielä vähän vaiheessa verrattuna esimerkiksi Ace Venturaan. Toisaalta sitten hän ja Jeff Daniels (kuka Daniels, eipä ole herrasta hirveästi kuulunut jälkikäteen) olivat niin sopusuhtainen ääliöpari, ettei Carreyn kuminaamailu liikaa päässyt häiritsemään. Muut näyttelijät jäivätkin selvästi kaksikon varjoon.

Pisteitä: 3/5

Seuraavana arvosteluvuorossa: Jack Brooks: Monster Slayer